Over six months

Au pairius ei ollu mulle koskaan mikään unelma. Eikä pahemmin mikään ulkomailla asuminenkaan. Mulle tavallaan se "unelma" oli tietää mitä lukion jälkeen. Ehdottomasti halusin taukoa opiskelusta mutta toisaalta en halunnut välivuotta viettää sen peruskaavan mukaan. Tiesin, etten muuten pysyisi järjissäni ja sekoaisin ihan totaallisesti tai jotain muuta yhtä dramaattista. Olin tosi ahdistunut ja just about sekoomassa kun kaikki kysyi mitä lukion jälkeen enkä osannut vastata. Sitten aikalailla vuosi takaperin näin Au Pairit Lontoossa jakson ja mulla välähti. Au pair, au pair, au pair... Rupesin tutkimaan asiaa ja luin ihan hulluna kaikkia auppari blogeja. Tavallaan heti ekasta sekunnista lähtien päätös oli jo syntynyt mutta pidin asian ittelläni hetken aikaa, koska halusin olla varma. Siitä sitten hommat lähti rullaamaan ja täällä sitä ollaan!

Musta tuntuu, että tää au pair juttu oli mulle kun henkireikä. Rehellisesti sanottuna en tiedä missä olisin nyt, jos en olis täällä. Mun oli pakko ottaa ja lähteä; tehdä jotain ihan muuta. Ehkä sen takia tää on ollut mulle melko helppoa. Tai ei helppoa, ei. Jos joku sanoo, että muuttaminen uuteen maahan, missä kaikki on uutta ja tuntematonta, on helppoa niin en usko. Mutta olis mulla huonomminkin voinut mennä, jos rehellisiä ollaan. Kuitenkin uskon myös, että mun päättäväisyys ja usko tähän hommaan on auttanut tähän pisteeseen. Mä päätin, että mä lähden au pairiksi ja mä päätin että se muuten on mun paras päätös ikinä.

Tää puol vuotta on saanu mut arvostamaan Suomea vieläkin enemmän. Mulla ei ollut pakonomaista tarvetta lähteä pois suomesta ja olen aina ollut tyytyväinen suomalainen. Mutta välillä on pakko lähteä pois näkemään uutta jotta ajatukset about kaikesta selkeytyisi ja vanhojen tilalle tulisi uusia. Hyvin nopeesti mä kyllä tajusin, että vaikka sen NHL pelaajan täältä löytäisinkin (en oo vielä löytänyt nyyh) en mä tänne jenkkeihin loppuelämäkseni haluisi jäädä. Jotenkin Suomi (ja no Eurooppa yleisesti) on paljon persoonallisempi ja mielenkiintosempi. Oon loppujenlopuksi aika tyytyväinen, että asun just Baltimoressa ja tällä alueella. Tää neighborhood on USA:n "ensimmäinen" eli siis alue on vanhaa kuten myös Baltimore. Henkilökohtaisesti tykkään tästä asuinalueesta enemmän kun sellaisesta uudesta perus jenkki naapurustosta. Luulen, että tää on kanssa yksi syy miksi viihdyn täällä hyvin. Tää muistuttaa vähän suomikotia. Tavallaan. Mutta kuitenkin niin erilainen.

Kun mä tulin tänne olin aika hiljasta tyttöä. Varsinkin training schoolilla ei kauheesti ulkomaalasille au paireille tullut puhuttua. En mä oikein uskaltanut, koska piti osata vääntää sanat engalnniksi. Pakkohan sitä oli yrittää, mutta ei se nyt kauhean luonnollista ollut. Jotenkin oon aina vähän pelännyt puhua englantia (ja muita kieliä), joten odotin innolla, että jonain päivänä voin avata suuni ilman huolen häivää. En kuitenkaan koe, että englantini olisi täydellistä. Kieliopillisesti teen yhä paljon virheitä ja ääntäminen menee välillä vähän sinne päin. Ja välillä saa nauraa päänsä irti, kun ei tajunnut yhtään mitään mitä just sanoi. Mutta, ehkä suurin muutos on että mä puhun englantia. Sitä puhuu englantia ainakin melkein yhtä luonnollisesti kuin suomea. Multa on pari kertaa kysytty puhutaanko suomessa äidinkielenä englantia. Lol no ei, mutta kiitti! Anyway tänne tullessa opin yllättävän nopeasti unohtamaan epätäydellisen englantini ja ymmärtämään että 1) Minun kielitaitoni amerikkalaisten silmin on aivan huikea (ja myös aivan järjettömän hyvän englannin kielen taidon lisäksi osaan myös muita kieliä!) 2) MITÄ VÄLIÄ!? Eihän kukaan puhu omaa äidinkieltäkään täydellisesti, joten miksi minun pitäis puhua kieltä, jota käytin ainoastaan koulussa muutaman kerran viikossa oppitunnilla, virheettömästi? Ja näin rehellisesti sanottuna meidän suomalaisten huonokin kielitaito on maailmalla hyvää. Mä vielä pari kuukautta sitten mietin, että onko mun englanti nyt niiiiiin kauheesti parantunut? Mutta nyt kun miettii, niin kyllä se varmaan on. Jos mut heitettäis lukion enkun tunnille nyt niin ei kyllä pahemmin haittais mennä sinne höpöttelemään. Eikä haittais vaikka en tietäis kaikkia vastauksiakaan. Okei mä en tietäis kaikkia vastauksia... :D Mene ja tiedä, että onks tää sitten jotain henkista kasvua ja itsevarmuutta...

Välillä mä pysähdyn ajattelemaan miten hazardia mun elämä oikeen on. Että mä ihan oikeasti olen täällä. Että mä ihan oikeasti alotin elämän kokonaan alusta, kaiken. Crazy right?! Näin rehellisesti sanottuna on aika ylpee ittestäni. Luulen, ettei kukaan, edes minä itse, olis uskonut tähän ennen kun oikeesti sitten alotin mun au pair taipaleen. Mutta muiden lisäksi yllätin myös itseni! Uskon, että mun paikka on just nyt just täällä. Sitten joskus kun suomeen palaan voin hyvillä mielin aloittaa opiskelut (kun eka keksis mitä) ja vähän asettua aloilleen, ainakin hetkeks. Mutta nyt mun on hyvä olla täällä. 

Tähän menessä oon ollut täällä 160 päivää. Oon nähnyt Washington DC:tä ja seikkaillut NYC:ssä. Oon käynyt Marylandin lisäksi Vriginiassa, Pennsylvaniassa sekä New Yorkin osavaltiossa. Yleisen hengailun lisäksi oon laskenut koskea (kuulostaapa tyhmältä; white water rafting), kokenut jenkki halloweenin myös huvipuiston fright festeilla, höpötellyt tuntemattomille, "opiskellut" amerikkalaisessa yliopistossa, käynyt konsertissa nähden 15 artistia/bändiä samalla kertaa ja tuhlannut ihan liikaa rahaa ruokaan sekä kohta koen spring breaking Cancunissa. Toivon, että olisin herännyt vähän aikaisemmin tekemään enemmän mutta hei onhan mulla vielä ainakin elokuuhun asti aikaa, jos ei pitempään. Se päätös pitäis tehdä pian, mutta saa nähdä. Kaiken kaikkiaan, toistaiseksi au pairius muuten on mun paras päätös ikinä.