Is it too late to say Sorry?

Voisin selittää hiljaista blogia kertomalla että olen ollut kovin kiireinen ja tärkeysjärjestyksessä blogi ei ole se ensimmäinen. Mutta pohdin asiaa ja totesin että eihän se nyt ihan näin mene. Tää koko syksy on ollut tietyllä tapaa vähän hankala. Tavallaan mikään ei ole vikana mutta tappio eräässä asiassa on täytynyt myöntää. En ole oikein löytänyt uusia oman tyylisiä ihmisiä. Stinen ja Fannyn lähdettyä yritin olla yhteydessä uusiin au paireihin mutta jotenkin tuntui että ainoana pohjoismaalaisena meidän isossa au pair ryhmässä kaikkien latinojen ja saksalaisten keskellä mulle ei vaan löytynyt sitä parasta kaveria sieltä. Mitään draamaa ei siis ole! Mutta kaikki nää uudet tuttavuudet ovat vaan pysyneet tuttuina. Moikataan kun nähdään jne. mutta harvemmin mitään kutsuja kahville keltään tulee. On ollut rankkaa olla se joka on aina kyselemässä jos joku haluisi lähteä ulos. Ei ole helppoa ollut myöntää itselleni että ajoittain olen ollut hiukan yksinäinen. Oon persoonana (lähes) aina positiivinen ja uskon että positiivisella ajattelutavalla pötkii pitkälle. Lähinnä aina lopetan jonkun ankean kiukkutarinan jonkuntyyliseen positiiviseen ajatukseen. Mutta jossain vaiheessa vähän luovutin. Mitä hyötyä on enään yrittää kun lähden kohta kuitenkin kotiin? Miksi mun pitäisi enää yrittää kun olen näköjään ainoa jota kiinostaa? Onneksi mulla on kuitenkin vielä Päivi jota on tullutkin nähtyä lähinnä melkein joka viikonloppu. Toki pikkuhiljaa on alkanut ärsyttämään meidän välimatkan joka on kaiken kaikkiaan noin reilu 2h juna, metro ja automatka laskettuna yhteen. Mutta mikään ei voita ystävää jonka kanssa voi valittaa elämän epäreiluudesta (oikeasti meillä on kaikki hyvin) ja puhua kovaan äneen suomea kenenkään ymmärtämättä mitään (parasta!).

Au pairin hommat alkaa myös käymään vähän tylsäksi. Joulukuun aikoihin aloin tuntemaan että nyt on nää hommat taputeltu. Että alan pikkuhiljaa olemaan valmis palamaan takaisin Suomeen. Tekemään jotain uutta vaikka se jonkin uusi onkin vielä hyvin avoinna. Pohdin ja mietin paljon asioita, vaikka se ei aina siltä vaikutakkaan, mutta olen huomannut että kaipaan paljon melko yksinkertaisia asioita Suomesta. Kaipaan sitä, että voin perjaatteessa elää pelkällä julkisella liikenteellä. Tarvitsen autoa paljon vähemmän kuin täällä mutta toisaalta tulen varmasti kaipaamaan ajamista täällä niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kaipaan sitä että voin kävellä yksin pimeässä. Tämä on yksi jenkkien (ja Baltimoren...) huonoista puolista. Monessa paikkaa yksin pimeällä liikkuminen ei todellakaan ole turvallista. Vaikka välillä toki turhautuneena sitä teenkin. Kaipaan sitä että mulla on lähellä ihmisiä joiden kanssa voin tehdä mitä vaan. Kaipaan sitä että voin pukeutua ihan miten vain haluan eikä tarvia miettiä onko nää vaattet nyt hyvät ja säädylliset lasten kanssa.

Meillä täällä on nyt uuden au pairin metsästys menossa ja täytyy myöntää että se on herättänyt meikäläisen nauttimaan taas tästä ajasta jäljellä. Olen ollut aika aktiivinen ja auttanut perhettä etsimään mahdollista uutta au pairia. Vaikka kuinka hankalaa se onkin niin mielummin olen mukana prosessissa kun en. Tää on yhtä tunteiden vuoristorataa ja tuntuu että seikkailen kahden maailman välissä. Toinen jalka on jo melkein suomessa mutta toinen on jykevästi täällä. Ehkä pitää vain hyväksyä että niin se luultavasti tulee olemaan, aina. On vain ollut tosi hankalaa tajuta että niin vaan se aika käy vähiin ja kohta mun au pair taipale on jo loppu. Mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa... Seison edelleen extendaukseni takana ja tiedän etten olisi ollut valmis lähtemään vielä elokuussa. Päätin silloin joskus, että 6kk lisää on tarpeeksi ja sitten täytyy jatkaa elämää eteenpäin. Ja samoilla linjoilla mennään edelleen vaikka alku varmaan vähän tahmea onkin.

Meillä joulu on sujunut hyvin vaikka nukkuminen on jäänyt vähemmälle. Suomalaiseen jouluun verrattuna tää on ollut kyllä yhtä sirkusta. Mutta kyllähän mä tätä osasin odottaa ja nyt tämä joulu on kyllä ollut paljon kivempi kuin viime vuonna. Ehkä koska tiesin nyt miten homma toimii! Ja isoksi joululahjaksi saatiin yllätysmatka Miamiin uudeksi vuodeksi. Mä toki tästä tiesin jo etukäteen mutta lapset ei. En jaksa odottaa että pääsen pariksi päiväksi pois arjesta. Tähän on nyt hyvä lopettaa ja ehkä seuraavassa postauksessa on juttua Miamista!

Kuvat.

Arkijuttuja

Moi taas. Arki täällä rullailee eteenpäin ihan normisti. Lapset on koulussa päivisin ja mä oon tehnyt lähinnä en mitään. Orioles ei päässyt jatkamaan pelejään, joten vikat baseball peli käytiin katsomassa pari viikkoa sitten. Nyyh. Se otti hetkellisesti koville kun tajusin etten tiedä millon seuraavan kerran stadionille astun. Tiedän, että nää on tälläsiä tyhmiä juttuja mitä on vaikea muiden tajuta mutta mulle niissä peleissä käynti oli aina kauhean kivaa ja varsinkin sillon kun Stine oli vielä täällä niin se oli vähän niinkun meidän yhteinen juttu. Mutta tiedän, että tulen palaamaan tänne ja Camden Yardsille. Ehkä ensi vuonna jos Oriolesit pääsee jatkoon? ;)

 Juoksemassa oon kyllä käyny nimittäin nyt lauantaina oli taas Baltimore Running Festival, eli juoksukisa missä olin viime vuonnakin.

 Halloween on myös tulossa ja koristeltiin lasten kanssa jo etupiha. Tai mä koristelin, muksut oli trampalla. Vanhemmat antoi luottokortin ja mentiin PartyCityyn (kauppa jossa on kaikkea juhlakrääsää luonnollisesti sesongin mukaan) ostamaan just tätä Halloween krääsää ja Henrylle ostettiin myös hänen asunsa. Tänä vuonna H on Hulk! Se pitää sitä pukua päällä aina kun mahdollista :D

Halloweenista puheenollen meillä oli au pair meeting tälläsessä Halloween paikassa, jossa oli haunted hayride ja house of horror. Eli oikeet ihmiset asut päällään pelottelevat ihmisiä. Mulla ei oikeen ole mitään kuvia koska pimeessä on hankala ottaa hyviä sellaisia. Nää paikat on tosi yleisiä täällä ja kyllä Halloween vaan on ISO juhla.

Hayride! Istuttiin tollasessa jutussa heinäpaaleilla ja traktori ajoi meitä pitkin maita ja mantuja pelottavien pisteiden ohi. Se oli suunnattu lapsille (vaikka aika moni lapsi lähti sieltä itkien...), joten ei ollut kaikista pelottavimmista päästä. 

Mitäs muuta?

Aina ei oo helppoo.// Cookie dough bites, joita löytää VAAN leffateatterista.// Käytiin lasten ja isoäidin kanssa metsäretkellä, kun muksuilla oli koulusta vapaata.// Juoksulenkkipaikat on täällä kivoja.// Henry (6v.) on siis ekalla luokalla ja opettelee lukemaan ja kirjoittamaan. Aina ei kuitenkaan mee ihan niinkuin strömsössä.

Nyt menen laittamaan itseäni ihmisen näköiseksi ennen kuin työt alkaa. Ainiin vielä yksi asia miksi syksy on niin kiva:

Koska Pumpkin spice latte <3

Trip to the West Coast

Tää on just tätä. Kun aluksi syystä tai toisesta ei ehdi kirjoittamaan niin sitä vaikeammaksi sen kirjoittamisen aloitus käy. No anyhow täällä taas ollaan. Ja paljon tässä välissä on tapahtunutkin! Osasyy hiljaisuuteen oli että käväsin tossa läpi kaksi uutta osavaltiota länsirannikolla! Elokuun loppupuolella mun hostperhe suuntasi Oregoniin sukuloimaan ja loman lopuksi hostvanhemmat osallistuivat juoksukisaan, joka kesti yön yli. Tämän takia he tarvitsivat mua sinne. Itse en kuitenkaan lähtenyt samaan aikaan kuin he vaan lensin eka Seattleen, Washingtonin osavaltioon, kahdeksi päiväksi. Seattleen jälkeen jatkoin bussilla Oregoniin Portlandin kautta rannikolle Seasideen. Oregon rannikko on kyllä tosi upea ja oon onnellinen, että pääsin siellä käymään. Se ei ehkä ole se ensimmäinen kohde länsirannikolla mutta erittäin ainutlaatuinen ja kannattaa käydä, jos on mahdollisuus! Pläjäytän tähän tuttuun tapaan vaan kasan kuvia ja listaa mitä siellä tuli oikein tehtyä.

Seattle:

Olin täysi turisti ja turistinähtävyydet tuli tutuksi.
Tää koskee eniten Seattlea, jossa tuli kahden päivän aikana kierrettyä ne tärkeimmät turrepaikat. Käytin ferryä (lautta...?), josta sain napsittua kuvia Seattlen skylinestä, kävin liimaamassa jenkkipurkkaa Seattlen kuuluisaan purkkaseinään ja TOTTAKAI kävin maailman ensimmäisessä Starbucksissa! Jonottaen ensin sisään sen 30 minuuttia mutta what evaaah. Kaiken kaikkiaan Seattle oli tosi kiva vaikka uskon että saisin enemmän irti seuraavalla kerralla. Ton kaksi päivää lähinnä höyrysin eteenpäin ehtimättä kunnolla vaan pysähtyä ja nauttia.

Seaside, Oregon:

Rakensin hiekkalinnaa rannalla.

Näin upean auringonlaskun.

Ahmin villejä karhunvatukoita sydämmeni kyllydestä. Tehtiin niistä myös piirakka.

Käytiin vaeltamassa 11 kilometrin lenkki tämän niemekkeen (googlasin sanan) yli seuraavalle rannalle.

Kävin pikaisesti Astoriassa (aka Finnish town hostieni sanoin).
Astoriassa on (ollut) paljon pohjoismaalaisia mutta itse en kyllä nähnyt minkäänlaista merkkiä suomesta. Me tosin kyllä lähinnä vaan ajettiin paikan läpi.

Pyörin Seasiden "keskustassa". 

Käytiin toisella rannalla Cannon beachilla, joka on tunnettu tollasesta erittäin suuresta järkäleestä, joka on meressä mutta laskuveden aikaan sinne voi kävellä. Nimi on siis Haystack Rock ja ei mitään hajua minkälaisilla suomalaisilla termeillä tätä voisi selittää paremmin. 
Paikka oli kyllä upea! Mulle heti kerrottiin, että kun googlettaa Oregon coast niin tämä kyseinen kivi on niitä ekoja kuvia jota näkee. Ja niinhän se on! Niin magee paikka ja valokuvaajan paratiisi!

Ratsastin hevosella samaisella Cannon beach rannalla! (Tää oli aika siisti juttu)

Ja kotimatkalla ehdin lukea, nukkua, ihailla maisemia ja värittää mun uutta värityskirjaa (kyllä myös minä hankin sellaisen)!

Pysähdittiin Albuquerquessa eli oon ollut nyt myös New Mexicossa duh.

Siinä, olkaa hyvä! Aivan luvattoman pitkä postaus mutta minkäs teet kun on niin paljon kerrottavaa. (Vastaus: kirjoita Pinja useammin niin ei tarvitse kirjoitella niin pitkiä tarinoita). Ja hei tasan 5 KUUKAUTTA mun viimeiseen työpäivään! Oh my mihin tää aika oikeen menee...