sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Is it too late to say Sorry?

Voisin selittää hiljaista blogia kertomalla että olen ollut kovin kiireinen ja tärkeysjärjestyksessä blogi ei ole se ensimmäinen. Mutta pohdin asiaa ja totesin että eihän se nyt ihan näin mene. Tää koko syksy on ollut tietyllä tapaa vähän hankala. Tavallaan mikään ei ole vikana mutta tappio eräässä asiassa on täytynyt myöntää. En ole oikein löytänyt uusia oman tyylisiä ihmisiä. Stinen ja Fannyn lähdettyä yritin olla yhteydessä uusiin au paireihin mutta jotenkin tuntui että ainoana pohjoismaalaisena meidän isossa au pair ryhmässä kaikkien latinojen ja saksalaisten keskellä mulle ei vaan löytynyt sitä parasta kaveria sieltä. Mitään draamaa ei siis ole! Mutta kaikki nää uudet tuttavuudet ovat vaan pysyneet tuttuina. Moikataan kun nähdään jne. mutta harvemmin mitään kutsuja kahville keltään tulee. On ollut rankkaa olla se joka on aina kyselemässä jos joku haluisi lähteä ulos. Ei ole helppoa ollut myöntää itselleni että ajoittain olen ollut hiukan yksinäinen. Oon persoonana (lähes) aina positiivinen ja uskon että positiivisella ajattelutavalla pötkii pitkälle. Lähinnä aina lopetan jonkun ankean kiukkutarinan jonkuntyyliseen positiiviseen ajatukseen. Mutta jossain vaiheessa vähän luovutin. Mitä hyötyä on enään yrittää kun lähden kohta kuitenkin kotiin? Miksi mun pitäisi enää yrittää kun olen näköjään ainoa jota kiinostaa? Onneksi mulla on kuitenkin vielä Päivi jota on tullutkin nähtyä lähinnä melkein joka viikonloppu. Toki pikkuhiljaa on alkanut ärsyttämään meidän välimatkan joka on kaiken kaikkiaan noin reilu 2h juna, metro ja automatka laskettuna yhteen. Mutta mikään ei voita ystävää jonka kanssa voi valittaa elämän epäreiluudesta (oikeasti meillä on kaikki hyvin) ja puhua kovaan äneen suomea kenenkään ymmärtämättä mitään (parasta!).



Au pairin hommat alkaa myös käymään vähän tylsäksi. Joulukuun aikoihin aloin tuntemaan että nyt on nää hommat taputeltu. Että alan pikkuhiljaa olemaan valmis palamaan takaisin Suomeen. Tekemään jotain uutta vaikka se jonkin uusi onkin vielä hyvin avoinna. Pohdin ja mietin paljon asioita, vaikka se ei aina siltä vaikutakkaan, mutta olen huomannut että kaipaan paljon melko yksinkertaisia asioita Suomesta. Kaipaan sitä, että voin perjaatteessa elää pelkällä julkisella liikenteellä. Tarvitsen autoa paljon vähemmän kuin täällä mutta toisaalta tulen varmasti kaipaamaan ajamista täällä niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kaipaan sitä että voin kävellä yksin pimeässä. Tämä on yksi jenkkien (ja Baltimoren...) huonoista puolista. Monessa paikkaa yksin pimeällä liikkuminen ei todellakaan ole turvallista. Vaikka välillä toki turhautuneena sitä teenkin. Kaipaan sitä että mulla on lähellä ihmisiä joiden kanssa voin tehdä mitä vaan. Kaipaan sitä että voin pukeutua ihan miten vain haluan eikä tarvia miettiä onko nää vaattet nyt hyvät ja säädylliset lasten kanssa.


Meillä täällä on nyt uuden au pairin metsästys menossa ja täytyy myöntää että se on herättänyt meikäläisen nauttimaan taas tästä ajasta jäljellä. Olen ollut aika aktiivinen ja auttanut perhettä etsimään mahdollista uutta au pairia. Vaikka kuinka hankalaa se onkin niin mielummin olen mukana prosessissa kun en. Tää on yhtä tunteiden vuoristorataa ja tuntuu että seikkailen kahden maailman välissä. Toinen jalka on jo melkein suomessa mutta toinen on jykevästi täällä. Ehkä pitää vain hyväksyä että niin se luultavasti tulee olemaan, aina. On vain ollut tosi hankalaa tajuta että niin vaan se aika käy vähiin ja kohta mun au pair taipale on jo loppu. Mutta pikkuhiljaa pikkuhiljaa... Seison edelleen extendaukseni takana ja tiedän etten olisi ollut valmis lähtemään vielä elokuussa. Päätin silloin joskus, että 6kk lisää on tarpeeksi ja sitten täytyy jatkaa elämää eteenpäin. Ja samoilla linjoilla mennään edelleen vaikka alku varmaan vähän tahmea onkin.


Meillä joulu on sujunut hyvin vaikka nukkuminen on jäänyt vähemmälle. Suomalaiseen jouluun verrattuna tää on ollut kyllä yhtä sirkusta. Mutta kyllähän mä tätä osasin odottaa ja nyt tämä joulu on kyllä ollut paljon kivempi kuin viime vuonna. Ehkä koska tiesin nyt miten homma toimii! Ja isoksi joululahjaksi saatiin yllätysmatka Miamiin uudeksi vuodeksi. Mä toki tästä tiesin jo etukäteen mutta lapset ei. En jaksa odottaa että pääsen pariksi päiväksi pois arjesta. Tähän on nyt hyvä lopettaa ja ehkä seuraavassa postauksessa on juttua Miamista!